Luonnon monimuotoisuus Elonkierrossa
Elonkierrossa tuodaan esille konkreettisena se liukuma, mikä erittäin runsaasta monimuotoisuudesta lähtien muuntuu yhä lievemmälle ja lievemmälle monimuotoisuuden tasolle. Kullakin tällaisella tasolla taloudellisella, hoidollisella ja luonnonsuojelullisella näkökulmalla on erilainen painotuksensa.
Luonnon monimuotoisuudella, eli biodiversiteetillä tarkoitetaan elämän koko kirjoa: lajien sisäistä perinnöllistä muuntelua, lajien runsautta sekä niiden elinympäristöjen monimuotoisuutta. Monet kasvi-, hyönteis-, lintu- ja nisäkäslajit ovat suoraan riippuvaisia maatalouden muovaamista elinympäristöistä. Laidunnuksen väheneminen, hoitamatta jätettyjen peltojen umpeenkasvu, pientareiden vähentyminen ja perinneympäristöjen hoidon taantuminen ovat vähentäneet näissä ympäristöissä aikaisemmin runsaana esiintynyttä monimuotoisuutta.
Perinnebiotooppien hoidon merkitys luonnon monimuotoisuuteen Elonkierrossa
Perinnebiotoopit eli kedot, niityt, hakamaat ja metsälaitumet ovat perinteisen karjatalouden muovaamia runsaslajisia elinympäristöjä, jotka ovat tuottaneet karjan tarvitseman talvirehun tai olleet laitumena. Maatalouden tehostuessa perinnebiotooppien useimpien luontotyyppien pinta-ala on vähentynyt yli 90 % viimeisen 50 vuoden aikana. Ne ovat nykyisin kaikki uhanalaisia.
Elonkierrossa perinnebiotooppialueita on kahdeksassa eri lohkossa, joita hoidetaan laiduntamalla, puustoa harventamalla, niittämällä ja haravoimalla runsasravinteista kasvustoa pois. Perinnebiotoopeilta on tehty myös laji-inventaariota. Perinteisistä hoitomenetelmistä luopuminen merkitsisi lajiston köyhtymistä, luontotyypin oleellista muuttumista ja vähitellen tapahtuvaa häviämistä umpeenkasvun myötä.
Metsälaitumet sekä makasiinin viereinen kuiva niitty
Elonkierron metsälaitumen luontotyypit jakautuvat kolmeen kuvioon: keskellä sijaitsevaan jyrkkäseinäiseen kallioalueeseen, siitä laskeutuvaan aurinkoiseen, niittykasvillisuutta ja monilajista lehtipuuta kasvavaan etelärinteeseen sekä kallion pohjoispuoleiseen, lehtomaiseen kasvillisuustyyppiin, jossa sijaitsee kuusi pientä lamparetta.
Metsälaitumen tammet (jalopuut) ja muut suuret lehtipuut kuten haavat ja raidat muodostavat edustavan puustorakenteen / puulajisuhteen monimuotoiselle eliöstölle. Vanhat kuuset sekä pystyyn että maahan jätetty lahopuuaines tarjoavat muun muassa kolopesijälinnuille suojaa, ravintoa ja pesäkoloja. Lahopuusta on riippuvaisia neljännes metsälajeistamme, yhteensä noin 5000 lajia. Lahopuusta riippuvaisia lajeja on lähes kaikissa eliöryhmissä.
Laji-inventaariossa yhden kasvukauden aikana metsälaitumelta kirjattiin 102 lajia (eläimet eivät sisälly tähän lukuun). Perinnebiotooppien inventaario-ohjeen listaamia miinuslajeja tai vieraslajeja alueelta löytyi erittäin vähän. Alueella kasvaa muun muassa valkolehdokkia, mesimarjaa ja peurankelloa. Merkittävää on myös, ettei mikään laji ole vallitseva vaan alueella on tasapainoinen kilpailu eri kasvien välillä.
hakalaitumet ja kosteat niityt
Loimijoen rannan laidunalueilla eli hakalaitumilla ja kosteilla niityillä on pyritty kylvämällä ja istuttamalla nostamaan monimuotoisuustasoa. Alue on sen verran ravinteinen, että aggressiiviset lajit ovat päässeet valtaan. Näillä alueilla maisemanhoidollinen intressi on hallitseva linkittyen alkuperäisrotujen säilyttämisintressiin.
Ranta-alueet toimivat tärkeänä elinympäristölle monille ei-selkärankaisille ja hyönteisille sekä vesilinnuille, kahlaajille ja hyönteissyöjille.
Lanta ja erityisesti karjan lanta on elintärkeää monille hyönteislajeille. Lannasta riippuvaisia lajeja löytyy kovakuoriaisten, kärpästen, sääskien ja pistiäisten heimoista. Ne kierrättävät lannan ravinteita luonnossa sekä ovat itse ravintoa monelle muulle eliölajille. Lantakasoja hyödyntävät myös monet päiväperhoset, kuten sinisiivet, ritariperhoset ja häiveperhoset. Nämä edellä mainitut ovat myös Elonkierrossa esiintyviä perhoslajeja.
monivuotiset nurmet
Monivuotiset nurmet sekä peltojen talviaikainen kasvipeitteisyys parantavat maan rakennetta, lisäävät orgaanista ainesta sekä vähentävät vesistöjen ravinnekuormitusta. Orgaaninen aines lisää sekä pellon tuottokykyä että hiilensidontaa. Maan hyvä kasvukunto on edellytys kustannustehokkaalle, viljelymaata säästävästi käyttävälle ruoantuotannolle, jonka seurauksena voidaan vapauttaa maa-alaa (esimerkiksi leveitä pientareita) myös luonnon monimuotoisuudelle.
Laidunnus turvaa lukuisten lajien elinmahdollisuudet. Niittykasvit tarvitsevat laidunnuksen mukanaan tuomaa valoa ja tilaa pärjätäkseen kilpailussa kookkaampien lajien kanssa. Niittykasveista puolestaan ovat riippuvaisia monet hyönteiset ja hyönteisistä edelleen muun muassa monet lintulajit.
Lintujen kannalta arvokkaimpia elinympäristöjä ovat viherkesannot, laitumet, niityt ja nurmet. Elonkierrossa esimerkiksi uhanalaisiksi luokitellut haarapääskyt pesivät säännöllisesti. Samoin kesäisin pesii neljä-viisi pesyettä västäräkkejä, joiden elinympäristövaatimuksena on myös valoisa aukio ja jatkuvasti kasvittomina pysyvät alueet. Elonkierron alueella pesii lisäksi lukuisa joukko eri lintulajeja kuten kiuru, pensas-, ruoko- ja hernekerttu, sirittäjä, käpytikka, harmaapäätikka, palokärki, kottarainen, mustarastas, laulurastas, punakylkirastas, peippo, pajulintu, metsäkirvinen, pikkuvarpunen, sepelkyyhky, sini-, kuusi- ja talitiainen.
peltoviljely
Viljelykierto on peltoalueiden kestävän viljelyn perusta. Peltokasvien viljelykiertoa toteutetaan esimerkiksi Elonkierron ruokapöytä-näytelohkolla sekä umpiaita-alueella. Tavoitteena kummassakin on alueen kasvukunnon ylläpito, maatalouden ympäristökuorman lieventäminen sekä monimuotoisuuden lisääminen.
Peltoviljelyn lajikkeiston, seoskasvustojen ja kerääjäkasvien avulla lisätty
monimuotoisuus Elonkierrossa. Monimuotoisuuden periaate vaikuttaa myös maanpinnan alapuolella. Viljelyä monipuolistamalla maan alle muodostuu erilaisten kasvien moninainen juuristo, joka edistää maaperän mikrobiologista toimintaa. Hyväkuntoinen maa lisää pellon muutoskestävyyttä (resilienssi) eli kasvusto selviää hyvin vaihtelevista olosuhteista, kuten sateesta ja kuivuudesta.
Seoskasvustot tarjoavat monipuolisesti ravintoa niin pölyttäjille kuin maaperäeliöillekin. Ne lisäävät hiiltä maaperään, sekä viljelyvarmempina auttavat sopeutumaan ilmastonmuutokseen. Tauti- ja tuholaispaine sekä rikantorjunnan tarve vähenevät seoskasvustoissa. Esimerkiksi palkokasvien viljely yhdessä viljan kanssa parantaa ruuantuotannon omavaraisuutta, sillä kotimaisilla palkokasveilla voidaan korvata valkuaisrehun tuontia ja typpeä sitovien palkokasvien viljelyllä ostolannoitteiden tarvetta.
Kasvimaa
Kumppanuuskasviajattelu, monipuolisesti soveltaen, sopii erinomaisesti kotikasvipuutarhan suunnitteluun. Sen avulla voidaan muotoilla eri kasvilajien kasvuolosuhteita ja käyttää maa-alaa tehokkaasti. Kumppanuuskasvien käyttö auttaa rikkakasvien, tautien ja tuholaisten torjunnassa ja maaperän tasapainoisessa ravinteiden käytössä. Lisäksi se tekee kasvimaasta viihtyisän ympäristön.
Elonkierrossa on kokeiltu vaihtelevin menestyksin kasvikumppanuus- ja karkotekasveihin liittyvää kasvinsuojelua. Kumppanuuskasvien avulla voidaan kasvien rakenteen, värien tai kasvutavan avulla ohjailla hyönteisten hakeutumista kasveille tai tehostaa kasvien karttamista sekä hankaloittaa ravintokasvin löytämistä. Lisäksi erilaisin viljelykäytänteiden, talviaikaisen kasvipeitteisyyden ja viherlannoituksen avulla on pyritty lisäämään monimuotoisuutta Elonkierrossa.
yrttiperennat
Elonkierron vanhoja lajikkeita esittelevä yrttiperennapenkki houkuttelee runsaasti pölyttäjähyönteisiä yrttien siitepölyn ja meden ravintoarvon ansiosta. Pölyttäjille on tärkeää koko kasvukauden kestävä kukkajatkumo, joka esimerkillisesti näkyy myös Elonkierron yrttitarhassa. Yrttitarhan raunioyrtti, maraljuuri, nukula ja isohirvenjuuri ovat osoittautuneet kestäviksi ja erittäin suosituiksi ravintokasveiksi kaikille pölyttäjille ja pistiäisistä etenkin kimalaisille. Myös rohtopähkämöt, mintut ja kaunopunahatut houkuttelevat medellään monia perhosia ja pistiäisiä.
Geneettisen monimuotoisuuden vaaliminen maatiaislajikkeilla
Suomessa viljojen maatiaislajikkeita on enää erittäin vähän viljelyssä. Maatiaisviljojen siemeniä kerättiin kuitenkin 70- ja 80-luvuilla ja taltioitiin poikkeuksellisen paljon pohjoismaiseen geenipankkiin NordGeniin, josta niitä voi tilata pieniä määriä myös yksityishenkilöt. Maatiaiskasvit tarjoavat mahdollisuuksia vastata ruokaturvaan liittyviin haasteisiin, joita biodiversiteetin kaventuminen ja ilmastonmuutoksen mukana tuomat ääriolot tuovat. Geneettistä vaihtelua tarvitaan lämpöä, kuivuutta sekä erilaisia kasvitauteja ja -tuholaisia kestävien lajikkeiden jalostukseen.
Koska tulevaisuuden tarpeet ovat ennustamattomia, mahdollisimman monipuolista geeniainesta on ylläpidettävä. Viljelemällä maatiaislajikkeita jatketaan vuosisatoja kestänyttä kehitystä ja sopeutumista alueen olosuhteisiin. Elonkierrossa viljellään noin 24 eri maatiaisviljalajiketta 10-20 m2 näytepalstoilla.
Luonnollisin geenivarojen säilytystapa on viljellä kasveja niiden alkuperäisessä ympäristössä (in situ -säilytys). Elonkierron sisääntuloportin luona jopa viiden metrin korkeuteen kasvavat humalasalot sekä kasvimaan lähettyvillä olevat raparperit ovat osa Luken ylläpitämää kasvullista geenivarakokoelmaa.